Onko Suomen kesä sittenkään kovin lyhyt? Minun mielestäni ei, sillä olen työskennellyt kesätyöpaikassani lentoemäntänä kolmekymmentä vuotta. Tässä on vain käynyt kuin vanhassa parisuhteessa; mihinkäs sitä hyvää vaihtaisi.
Jotta saamme teidät” illaksi kotiin”, tarkoittaa se minulle usein ”illaksi töihin”. Vuorotyön suola lienee töiden sijoittuminen eri aikoihin. Ja välillä myös aikaeroihin. Silloin aika on kuin paikallinen rahayksikkö. Käytetään ko. maassa ollessa. Hinta on sama, vaikka miettisit sitä missä valuutassa. Samoin on paikallinen aika. Aamu on aamu, vaikka tiedät perheesi nukkuvan suomalaisessa yössä autuaan tietämättömänä aasialaisesta aamusta.
Maapallo on kutistunut jalkapallosta tennispalloksi nopeiden suorien kaukolentojen myötä. Lentämisestä on tullut arkipäiväisempää, mutta asiakkaamme ovat kansainvälistyneet. He ovat avoimempia ja rohkeampia keskustelemaan. Todettakoon, ettei suomalaisten ”smalltalk-englannissa” ole mitään hävettävää! Ihan käsi sydämellä voin sanoa, sillä niin monia eri englanninkielen versioita olen kuullut. Näin meidän kesken – kielioppivirheiden tekemisen pelko alkaa olla antiikkia. ”So last season?”.
Itse tarjoilu lennolla ei ole kovin paljon muuttunut. Yhden matkustajan mielestä kärryt ovat liian usein käytävällä ja toisen mielestä liian harvoin. Kolmas toivoo suklaamyyntiä ja neljäs haluaisi olla rauhassa. Hmm… Omasta mielestäni teidän kanssanne on parasta mukava ja turvallinen tunnelma. Senhän me osaamme yhdessä luoda.
Kahta en vaihda: hyviä työkavereita ja matkustajia!
Huomenta. God morgon. Good morning. Olen vastaanottamassa asiakkaita bisnesluokkaan Aasiasta kotiinpäin. Näillä kielillä mennään tänään. Menolennolla olin jo käyttänyt koko saksankielen sanastoni, mikä ehkä huvitti itseni lisäksi kaikkia kuulijoita, vaikka muistojen kätköistä kurkisteli kouluaikojen kieltenopettajan kauhistunut ilme kielioppi irvistykseen muotoutuneena. Entschuldigung.
Otamme asiakkaiden takkeja vaatekaappiin ja tarjoilemme mehua, vettä ja samppanjaa tervetuliaisjuomaksi. Herra 3L katsoo minua vähän pidempään. Hermojärjestelmäni viestittää selkärangasta, että hän haluaa sanoa, ehkä kysyä jotain. Muodostan itsestäni kysymysmerkin joka on aikalailla saman näköinen kaikilla kielillä.
”Huomenta. Sinähän taidat olla se emäntä, joka kirjoittaa Finnairin blogeja?”
”No olen. Voidaanko me jutella jossain vaiheessa vähän enemmänkin?”
” Mikä ettei”, hän sanoo ystävällisesti hymyillen.
Minun roolini tällä lennolla on palvella nousun jälkeen turistiluokassa, joten juttutuokiomme saa hieman odottaa.
Kun palaan takaisin bisnesluokkaan, katson näkymää takaapäin. Se on kuin toimisto tai koululuokka. Suurimmalla osalla matkustajista on tietokone auki, ja näytöillä vilisee käsiteltävää tai luettavaa tekstiä. Ihmisiä työnsä äärellä. Me kaikki.
Ojennan käteni 3L:lle esittäytyäkseni virallisesti. Hän puristaa kättäni jämäkästi. Se on sellainen kultainen kädenpuristus. Ystävällinen ja hyvänmielinen.
Heikki on ollut työmatkalla. Hän matkustaa paljon. Matkat suuntautuvat ympäri maailmaa. Maailmaan kuuluu Aasiaa ja Baltiaa. Hän on meidän kanta-asiakkaamme, ”kultakorttilainen”. Hänellä on ollut lentolupakortti jo vuosikausia, mutta se ei oikeuta kuitenkaan ohjaamaan tällaista isoa Airbussia.
Kysyn mistä hyvä palvelu on tehty. Kysyn mistä huono palvelu on tehty.
Hän vastaa molempiin kysymyksiin, että aika pienistä asioista.
Olen samaa mieltä. Varmistan vielä, että meidän ei siis tarvitse tuoda esimerkiksi norsua käytävälle ilahduttaaksemme häntä. ”Ei, ei tarvitse”, Heikki naurahtaa.
Mieleen jääneistä positiivisista kokemuksista hän mainitsee lentoemännän, joka oli oma-aloitteisesti helpottanut hänen flunssaansa tekemällä lämpimän, lohduttavan ja oloa helpottavan juoman.
Sitten meidän molempien on jatkettava omia töitämme.
Tosin pyydän Heikkiä hetkeksi tuuraamaan minua ruokakärryyn.
Kuvasta näkyy tilanteen mutkattomuus ja kultainen hymy.
Herätyskello piipittää. Se piipittää samalla aksentilla ja viestittää samaa asiaa niin Aasiassa kuin Suomessakin. Se ei viesti kysymyslausetta intonaatiolla. Vain pelkkä imperatiivinen käskymuoto.
Lasken jalkani sängyltä ja sujautan ne hotellin froteisiin tohveleihin. Onneksi ne löytyvät jokaisesta hotellista, sillä minulla ei ole tuohivirsuja mukana. Tartun yöpöydällä retkottavaan kirjaan ja pakkaan sen laukkuun. Se ei ole kuvitettu Kalevala.
Aamutakin helma heilahtaa kaartaessani kylpyhuoneeseen. Harjaan hiuksiani ja pysäytän katseeni peiliin. Olen Suomi-neito. Ääriviivani muodostavat Suomen kartan, kun käteni on ojennettuna yläviistoon. Lapin alueelle nousee hymy, sillä sisäinen isänmaani juhlii. Siellä ne skoolaavat minussa, maksat ja pernat sydämen kanssa, Suomen syntymäpäivälle.Istuudun koko Keski-Suomella nojatuolin syliin ja avaan puhelimen katsoakseni sähköpostit. Puhelimen avausääni on kotoisa.
Kun olimme olleet syömässä, kiinalainen tarjoilija kysyi:” Where from?” Me vastasimme:” From Finland!” Hänen naamansa hymyili sirppikuuna:” YES. I know Helsinski!” ”Yes yes.” Ja jatkoimme ruokalistan selaamista kunnes hän halusi täydentää tietokirjoaan ja vetäisi yllätyskorttina taskustaan puhelimen:” Helsinski. Noooogiiiiaaa!” Munuaiset tönäisivät sydäntäni ja eteiskammiossa värisi. Kaivoin Marimekon kassista oman Nokiani ja heilautin sitä hänelle: ”Yes yes. Me too!”
Koko Suomen on nyt noustava pehmeäkankaisesta keltaisesta nojatuolista, sillä on aika lähteä töihin. Vedän sinivalkoisen virkapuvun ylleni. Suljen puhelimen. Sipaisen Ivalon korkeudelle huulipunaa ja vilkaisen hotellihuonetta tarkastaakseni, ettei mitään ole unohtunut. Roskakorissa välkehtii ruttuun myttyyn rytistelty Fazerin suklaalevyn paperi. Se ei ole paljastus katumuksesta. Se kertoo omaa puhdasta totuuttaan siitä, että jälleen kerran vatsalaukku oli soittanut hälytyskelloja illan päätteeksi vaatien vielä jotain hyvää!
Suljen hotellihuoneen oven hiljaa. Vedän vetolaukkua käytävää pitkin kohti kotimaata. Painan hissin nappulaa. Se saapuu ihan ajallaan ja astun kyytiin. Nyökkään; ”good morning everybody”. Näen Ivalon punaisen aamuhymyn peilistä ja kerrosnappuloiden yläpuolella lukee Kone. Perna tönäisee leikkisästi maksaa ja iskee silmää; suomalainen!
Hotellin aulassa odottaa jo muitakin suomineitoja, jotka huolimatta lempeästä valaistuksesta, näyttävät sinivalkoisilta. En voi välttyä ajatukselta, että valaisinkin on suomalaista alkuperää..
Nyt on kai päivänselvää, että en katso maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa. Minun Suomeni on kansainvälinen, mutta suomalainen. Suomi on tänään syntymäpäiväsankari.
Kun me kaikki puhallamme yhdessä, niin saamme kakun kynttilät puhallettua sammuksiin yhdellä kertaa. Silloinhan saa ainakin yhden toiveen toteutumaan.
Olin päättänyt fokusoida ja implementoida ajattelua työmatkalla Hong Kongissa brändeihin. Segmentoida, argumentoida, kommentoida ja dokumentoida. Da!
Kun saavuimme kohteeseen, alkoi perinteinen hutunkeitto kollegoiden kanssa siitä, miten ja kenen kanssa vuorokausi perillä vietetään. Nostin asiani rohkeasti esille:” Tänne on avattu Abercrombie Fitchin uusin liike.” Odotin reaktioita. Se oli tyhjä katse, jota seurasi sanattoman viestinnän ilme: ”Aha”. Pahus soikoon. Väärä kohdeyleisö vai pelkkä aukko ”sivistyksessä”?
Minulle case Abercrombie, oli avautunut jo muutamia vuosia sitten New Yorkissa. Silloin olin ollut menossa MoMAan, mutta jono oli liian pitkä ja ystävällinen kollega tarjosi opastuksen nykytaiteeseen Abercrombien kautta. Harmaan alueen taiteenlaji, mutta ilmeisen toimiva brändi. Liike avattiin Hong Kongiin kalleimmalle paikalle. Vuokra korkeampi kuin 5th Avenuella ja kyllä vaan, voit joutua jonottamaan päästäksesi ostoksille.
Jonottaminen on huono. Heikompihermoiset saattavat luovuttaa ja lähteä ostamaan t-paidat ja farkut jostain muualta. Mutta ei tästä jonosta. Liikkeen tavaramerkkinä toimivia poikabarbeja on sijoiteltu myös liikkeen ulkopuolelle. On luvallista, ja varmaan toivottavaakin, ottaa heistä ja itsestäsi valokuvia. Saat jopa kietoa käsivartesi edustajan vyötärölle. Siihen johonkin sixpackin tienoille.
Tästä kaikesta tunsin tarvetta puhua. Halusin avata keskustelua, joten lähdin kollegoiden kanssa syömään susheja, vaikka en syö susheja. Joo, mutta ei. Kukaan ei oikein innostunut aiheestani.
Sen sijaan puhuimme käsilaukuista. Yhdellä meistä oli musta, ihan vähän kiiltelevä laukku. Kävi ilmi, että hän oli tehnyt sen itse. Tehnyt sen vanhasta videonauhasta, jolle oli ollut äänitettynä Halinallejen muutama jakso. Muistin sen sarjan.” Halinallet tulee”, he huusivat aina lähtiessään pelastusoperaatioon. Söpöä. Laukku ihan heräsi henkiin silmissäni. Puhetta pulppusi, ja luultavasti kaikki meistä mietti, mitkä vanhoista kotivideoista tai muista rakkaista VHS-versioista, haluaisimme kantaa hieman salaperäisesti hymyillen käsivarrellamme. Tekijä itse hymyili vain hämmentyneenä.
En ehdottanut brändäykseksi ja markkinointiaseeksi valioluokan vartaloita, mutta vaikka jotain ihan muuta. Tilasin itselleni pienehkön pitkällä hihnalla yliolan-version. Lähetän materiaaliksi Sound of Musicin videon myöhemmin.
Sitten poistuin ajatuksissani henkiseltä harmaalta alueelta ja fyysisesti hotellihuoneeseen kietoakseni käteni puhtaan tyynyn ympärille muutamaksi tunniksi ennen kotiinlähtöä.
Avasin kuitenkin vielä tietokoneen. Vastasin muutamaan sähköpostiin ja googlettelin. Sitten hiiri lopetti toiminnan. Ei, en vahingossa painanut
lukitusnäppäintä. Sammutin koneen. Avasin koneen. Se valitti sanallisesti. Sammutin uudestaan. Avasin uudestaan. Nyt se piipitti villisti palosammutinta muistuttaen. Tempaisin akun irti. Paijasin konetta kuin vanhaa hyvää ystävää ja laitoin sen lepäämään herkkään kukalliseen kassiin ja mielessäni pyysin:” Älä ainakaan ole paha virus! Pliis, älä lähettele nimissäni törkyviesteja! Älä lähetä nimissäni edes kivoja viestejä! Älä hei tee mitään. Oikeesti!”
Piehtaroin sitten sen pari tuntia tyynyni ja mielikuvitukseni kanssa, kunnes oli aika lähteä töihin. Määrätietoisuuden ja vahvat mielipiteeni kadottaneena istahdin miehistöbussiin. ”Jos tietokoneessa on virus, niin mitä tapahtuu?” kysyin jo ensimmäisessä mutkassa lentäjiltä. Kapteeni katsoi minua:” Kuule sun on vaan parasta ottaa kukkakassis ja kävellä suorinta tietä kauppaan ongelmies kanssa.”
Perämies sanoi:” Myöhästä sun enää on murehtia. Teidän perhealbumi on varmasti jo intranetissä näytillä.” Sitten ne nauroivat.
Meillä oli mukana kolmaskin pilotti. Sellainen määräaikainen ”korkeanpaikan lentäjä”. Loin häneen spanielkatseen ja paineita; ”SÄ varmaan tiedät enemmän tällaisista asioista?” Hän vastasi nuoren, mutta turvallisen berhandilaisen pelastajarodun ystävällisyydellä: ”Mä voin kattoa sitä konetta lennolla, jos on aikaa.” Annoin katseeni kulkea levollisena kapteenin kautta perämieheen ja laskin leukaani rintaa kohden. Niih!
Rehellisesti en uskonut ylimääräistä aikaa olevan, mutta myötätunto oli kuin lämmin kädenpuristus. Lennon aikana uppouduin töihin ja kiire deletoi päästäni brändit ja virukset.
Paitsi, kun lentäjä-Ville astui keittiöön lepovuoronsa alkaessa ja pyysi konettani katsottavaksi. Ai kamala! Nynnykkä-vässykkä nosti päätään sisältäni ja kuulin sanovani:” Ei sun tartte. Hei, ihan oikeesti. Mee vaan nukkumaan.” ”En mä nuku kuitenkaan. Voin ihan hyvin kattoa sitä sun konetta.”
Ajattelin, että riitaa tästä ei ainakaan tehdä ja kaivoin kukkakassistani isokokoisen vanhahtavan Acerini hänen Macinsä viereen ja riensin takaisin ruokakärryjen pariin.
Kun matkustamossa sitten jossain vaiheessa Novosibirskin yllä koitti hiljainen hetki, painelin ohjaamoon. Pojat olivat radiojaksoilla ja kuulin kuinka veli venäläinen päätti sanomansa alhaalta sanoihin ” moi moi”. Se tuntui kivalta. Vielä kivemmalta tuntui, kun havaitsin Acerini ohjaamon lattialla töpseli seinässä ja täysissä hengissä. Sitä ei ollut vain katsottu, vaan myös elvytetty. Woo ja jee pikku-Ville!
Brändiajattelu heräsi ja elpyi siinä samassa momentissa. Mielikuvittelin, että asiakkaat saisivat ottaa itsestään valokuvan lentäjän kanssa. Saisivat luvalla laittaa kätensä lentäjän vyötärölle ja tehdä markkinointia levittämällä kuviaan sosiaalisessa mediassa. Toisaalta enhän ollut itsekään ottanut kuvia tästä tapahtumasta.
Tapahtuma kosketti jotenkin enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Sen arvokkuus oli sixpackin sisäpuolella, mutta näytti hyvältä ulospäin ja jätti sydämenmuotoisen jäljen.
Hotellihuone. Olen kuoleman väsynyt. Laitan herätyskellon soimaan aamuksi. Heittäydyn sängylle, huudan maailmalle ”hyvää yötä” ja laskematta yhtäkään lammasta vaivun ihanaan pumpulinpehmeään uneen.
Ja sitten kuitenkin saatan herätä jo muutaman tunnin kuluttua. Kello näyttää edelleen Aasiassa yötä, Euroopassa iltaa ja Amerikassa puuhakasta päivää. Aikaeroja.
Ei saisi hermostua. Ei kannattaisi päästää valloilleen kauhuskenaariota siitä, kuinka väsynyt aamulla saattaakaan olla, kun on töihin lähdön aika. Myönnän, myönnän. Aina se ei onnistu. Joskus vaan adrenaliini pääsee valloilleen suonissa, kun on ottanut muutaman erän sylipainia tyynyn kanssa eikä silti ole selättänyt unettomuuden tunnetta. Saattaapa tunnesävyissä vilahtaa myös kateus, tuo kalvava tuntemus kaikkia ihanissa unissaan tuhisevia tuttuja ja tuntemattomia kohtaan.
Katson kelloa kuin riitaannuttaen sen oikeassa olemisen. Ajattelen muita ihmisiä, jotka valvovat samojen ongelmien äärellä. Aina joku valvoo jossain. Voin ihan kuulla hotellitossujen edestakaisen läpsytyksen, vedenkeittimen suhinan tai sivujen kääntyvän kirjassa.
Oma lukunsa ovat sitten käsityöntaitajat. Niin, joukko kollegoistani on tällaisia. He ovat löytäneet sopivan ja sivuoireettoman lääkityksen unettomiin öihin. Lankaa, puikot, koukut ja mielikuvitus irti.
Viime viikolla palaset löysivät toisensa ja ”Hotellikuolema” sai uuden ulottuvuuden. Valvon täällä Hong Kongissa, mutta minulla on lämmin ja hyvä olla kuin puulla Ruttopuiston tapahtumassa.
Vuorotyöläiselle sunnuntai on yksi viikonpäivä muiden joukossa. Se voi olla vapaapäivä, tai se voi olla työpäivä. Joskus Suomessa sunnuntaisin paistaa aurinko ja joskus taas sataa.
Tämän ihmeellisemmältä ei tuntunut sateenvarjoni alla, vaikka se tempoili tuulessa kurittomasti, kun lähdin töihin lennolle Helsinki-Krakova-Helsinki. Suomessa oli Jukolan viesti -viikonloppu ja Krakovassa EM-jalkapalloa. Meillä oli 106 matkustajaa Krakovaan ja 145 takaisin Helsinkiin. Siis paperilla ihan tavallinen työpäivä.
Kun purseri huomasi lentomme papereista, että paluulennolla on kyydissä myös Järvenpään mieslaulajien kuoro, niin hän lisäsi tervetuloa-kuulutuksen yhteyteen, pakollisten kuvioiden jatkeeksi, lauseen: ”Huomautamme vielä, että tällä lennolla laulaminen on sallittu!”
Koska lupa oli annettu, se myös vastaanotettiin. Onneksi! Sillä niin suomalaisen tutulta ja tunteikkaalta tuntui, kun kuoron laulu alkoi soida matkustamossa.
Kuulin kuinka hongat kuiskaaleepi, näin kuinka sädevöillä pohjan taivas säihkyyleepi. Laaksoloissa pulppuavista puroista roiskahti ilmeisesti pisara poskelleni, sillä ainakin silmäkulmani kostui. Se oli Suomen laulu.
Niin tuon 64-vuotiaan kuoron esityksen myötä tästä yhdestä ihan tavallisesta työpäivästä tulikin muistettava ja mieleenpainuva suomalainen sunnuntai.
Mitä muuta tässä voi sanoa kuin että hyvää juhannusta kaikille ja sydämellisesti kiitos!
P.S Saa laulaa mukana
”Kuule, kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu!
Laulu Suomen on! Laulu Suomen on!
Kuule, hongat huokaileepi, kuule, kosket pauhaileepi!
Laulu Suomen on! Laulu Suomen on!
Katso, hanget pohjoisessa välkkyy päivän paistehessa!
Laulu Suomen on! Laulu Suomen on!
Katso, pohjan taivas öillä säihkyyleepi sädevöillä!
Kukkivissa laaksoloissa purot pulppuu pensastoissa.
Laulu Suomen on! Laulu Suomen on!
Metsät soivat harjanteilla, tuulet tuolla tuntureilla.
Laulu Suomen on! LaSuomen laulua! Suomen laulua!”ulu Suomen on!
Kaikkialla ääni kaikuu, kaikkialla kielet raikuu.
Laulu Suomen on! Laulu Suomen on!
Sydäntä jos suotu sulle, murheess’, ilossakin kuule
Suomen laulua! Suomen laulua!”
